Joskus muinaisessa esihistoriassa eli 1980 -luvun lopulla teimme Lahden Muotoiluinstituutin videoveijareiden kanssa muun videopuuhastelun ohessa pari installaatiota kurssikaverini Raimo Uunilan ohjauksessa. Ensimmäinen näistä, ”Varjonyrkkeilyä – Shadow Boxing” koostui kahdesta suuresta taustaprojisoidusta valkokankaasta, joiden väliin katsoja pääsi kävelemään.

Kuva: Etelä-Suomen Sanomat 1988

Kuva: Etelä-Suomen Sanomat 1988

Immersio onnistui ihan nastasti, siinä hieman V -muotoon kallistettujen screenien välissä seisoskellessa alkoi kummasti tasapainoaisti heittää…saimmepa Raimon ja Velska Siikarlan kanssa tästä duunista oikein pystinkin, Lahden AV -biennaalien Grand Prixin.

Seuraava installaatio, jonka nimi muistaakseni oli ”Domino”, oli melko kunnianhimoinen tekninen kokeilu: siihen kuvattiin studioon lavastetun talon ”yläkerta” ja ”alakerta”, kamera liikkui ajoradalla esiintyjien toimintaa seuraten. Esitysvaiheessa käytössä oli jättikokoinen taustaprojisointikangas, ja kaksi videotykkiä jotka oli laitettu vastaavaan tapaan ajoradoille, toinen maanrajaan ja toinen nostettuna ylös ajokärryyn kyhätyllä telineellä niin että sen kuva oli ”alakertatykin” päällä. Kun kuvattaessa yläkerran kamera vaikkapa liikkui 7 metriä vasemmalle, teosta esitettäessä yläkerran videotykkiä työnnettiin radalla vastaava matka. Samalla tavoin synkronoitiin tietysti myös alakerran liikkeet. Tavoitteena oli se, että katsojasta näyttäisi ainakin periaatteessa siltä että vaikka videoprojektion ”ikkuna” lavasteeseen liikkuikin, itse lavaste pysyi paikallaan. Muistelen että teimme tämän suunnilleen reaalikoossa: metri lavastetta vastasi metriä projisoitua kuvaa, ja esiintyjät olivat oikean ihmisen kokoisia valkokankaalla.

Sekä kameranliikkeet että videotykkien liikkeet tehtiin manuaalisesti, lihasvoimalla. Vaikka homma toimi periaatteessa ihan suunnitellusti, liikkeiden ajoituksessa oli väistämättä inhimillisiä eroja. Itse en muistaakseni kertaakaan nähnyt teosta yleisön puolelta koska olin työntämässä videotykkiä, mutta olettaisin että illuusiossa oli toivomisen varaa tästä epätarkkuudesta johtuen…

…ja tästä pääsenkin päivän aiheeseen, siihen millaisia juttuja nykytekniikalla saadaan tehtyä. Erilaisia ”augmented reality” -huoneita on toki tehty mainioin tuloksin, ja esimerkiksi rakennusten seiniin tehdyt videoprojisiot ovat parhaimmillaan huimia. Tämän kirjoituksen innoittajana toimi kuitenkin tämä videopläjäys (kannattaa ehkä katsoa video ennen kuin luet pidemmälle):

[youtube id=”lX6JcybgDFo” width=”1100″ height=”681″ autoplay=”no” api_params=”” class=””]

Vau. Tässä on vähän samaa ajatusta kuin 1980 -luvun kokeilussamme liikkuvien projektorien kanssa, mutta vietynä muutamaa kertaluokkaa pidemmälle. Näyttäisi siltä (toki ihan mutuna arvaillen) että käytössä on ollut peräti kolme isoa motion control robottia: kahdessa niistä on kummassakin kiinni projektori ja valkokangas, ja kolmannessa kamera jolla youtubevideo on kuvattu. Videoiden sisältö on rakennettu tarkkaan ottamaan kaikkein näiden kolmen sijainnit ja asennot huomioon: projisoitujen kuvien perspektiivi on täsmälleen kohdallaan juuri siitä vinkkelistä josta tämä kamera kuvaa. Hatunnosto tästä, ei mitään maailman helpointa hommaa varmaan. Toinen vaihtari on se, että roboilla on kyydissä pelkkä valkokangas, ja kuva projisoidaan edestä. Vaikea sanoa kumpi on kyseessä… ja voi noi olla toki isoja taulutelkkareitakin.

Tosiaan, se kundi joka näyttäisi alussa liikuttelevan ”laatikkoa” lienee pelkkää rekvisiittaa, toisin kuin meillä silloin vuonna keppi ja kirves 😉